Lapin Vuoden Erämies on ennen muuta metsästäjä.
Vuoden –07 Erämieheksi Ylitorniolla Jupon Erän eräkeskuksessa pidetyssä Riistarytkäyksessä nimetty Suomen Metsästäjäliiton Lapin piirin puheenjohtaja Juhani Ojala pitää itseään ennen muuta metsästäjänä.
- Ensimmäinen riistasaalis on hyvin elävästi muistissa. Se oli kotitalon mailta Kalajoella vuonna 1952 ammuttu vanha koirasteeri. Se istui olkikattoisen ladon harjalla reilusti yli sadan metrin matkalla ja vaati useita vanhan suojeluskunnan aikaisen pienoiskiväärin panoksia, ennekuin viimein kupsahti kuolleena alas katolta. Ikää oli tuolloin vasta kaksitoista vuotta, mutta polte metsälle oli kova. Niihin aikoihin isä opetti myös metson soitimelta pyynnin salat keväällä heinänsiemenen kylvöaikaan, kun ilmestyin pellolle sitä häneltä vaatimaan. Iän takia puuttuvat luvat eivät estäneet harrastuksen aloittamista. Riistaveret lienevät veren perintöä, sillä isä, kaikki seitsemän veljestä ja suurin osa miespuolisista serkuista ovat olleet kuka kiivaampia, kuka vähän laiskempia metsämiehiä. Yhdeksän vanhana aloitetun keskikoulun ylemmillä luokilla ollessa piti lähes joka aamu käydä ajattamassa jänistä ennen kouluun menoa pari kolme tuntia. Koulun jälkeen oli sitten vuorossa lintuhommat pystykorvan kanssa.
- Koirat ovatkin kuuluneet aina luonnollisena osana metsästykseeni. Ensimmäinen oma koira, joka oli mainion jäniksenajurin, Ernesti Elsilän ”Haijan” urospentu, piti saada, vaikka isä yritti kertoa, ettei se ole edes puhdasrotuinen. Siitä tulikin mainio ajuri, vaikka sen isä oli ulkonäön ja ruumiinrakenteen perusteella selvästi Saksan paimenkoira. ”Kiriltä” ammuttiin kymmeniä jäniksiä joka syksy. Ajoipa se jonkun ketunkin ammuttavaksi. Harjoitusta se sai, niin kuin ovat saaneet muutkin koirani, aivan riittävästi. Sen isältä peritty purukalusto yhdistettynä äidiltä perittyyn ajokoiran notkeuteen, teki siitä ”kärpäsakkien” keisarin, joka hallitsi markkinoita mielin määrin. Viisikymmenluvun alkupuolella ei näet maaseudulla koirien kiinnipito ollut vielä tullut tavaksi. Sen jälkeen koiratonta aikaa oli vain opiskeluajan loppupuoli. Omia koiria on ollut seitsemän, kahdeksas on tällä hetkellä aikuistumassa. Niitä on ollut kaksi ajokoiraa, Suomen pystykorva ja Karkeakarvainen Saksanseisoja. Tällä kertaa on menossa neljäs peräkkäinen LänsiSiperian laika, joiden tärkein käyttötarkoitus on ollut hirvijahti. Ensimmäisen uroslaikan haukusta ammuin kaikkea laillista riistaa vesilinnuista hirviin. Se eli yli 13- vuotiaaksi ja osasi loppuvuosinaan pyytää sitä riistaa, joka kulloinkin oli kohteena välittämättä juurikaan muusta riistasta. Sen listalla on vesilintuja, mm. metsähanhia, kanalintuja, näätiä, kettuja, muutama kärppä ja kymmeniä hirviä.
- Koirien koetoiminta tuli ajankohtaiseksi vasta varttuneella iällä, kun nykyisin yhdeksänvuotias muotovalio laikauros Sepe alkoi pelaamaan myös metsässä. Siitä tulikin helposti, lähes minimi koekäynneillä kaksoisvalio, jonka tilillä on nyt 87 hirven kaatoa. Nykyinen laikaurokseni on Sepen ja norjalaisen Chyennan pentu. Sepen mukana tuli ohjelmaan tietysti hirvenhaukkukokeiden tuomarikortin hankinta. Tuomaritehtäviä onkin sitten ollut oman metsästyksen ohessa enemmän kuin on ehtinyt harrastaa. Myöskin koiraharrastuksen mukana on tullut Ala-Ounasjoen Erästäjien kenneltoimikunnan tämänhetkinen vetovastuu ja muutamien hirvenhaukkukokeiden järjestely.
- Koetoiminnalle on kyllä perinteitä jo kotoa. ”Isäni Eino oli mielestäni armoitettu metsämies ja eläinten ystävä, jolla oli hevosten, mm. ravurin lisäksi aina koiria. Syksykiireiden aikaankaan ei ollut koskaan niin kiire, ettei olisi ehditty aamusella käväistä muutama tunti jänisjahdissa hyvän ajokelin sattuessa. Vuosina 1966-67 voitti hänen Suomenpystykorvanarttunsa Söpö kaksi kertaa peräkkäin linnunhaukkukuninkuuden. Söpön muistokisoja onkin pidetty pystykorvaväen toimesta Kalajoella jo lähes neljäkymmentä kertaa. Vanhempi Veljeni Tauno saavutti myöhemmin omalla Tomi-nimisellä pystykorvallaan haukkukuninkuuden ja oli ainakin kerran kolmannella sijalla. Yhtä lukuun ottamatta kaikilla veljilläni onkin ollut ja on edelleenkin omia metsästyskoiria.
- Ammattiin valmistumisen myötä päätös Lappiin tulosta oli selviö. A. E. Järvisen romanttiset erätarinat olivat luoneet Lapin selkosista vastustamattoman houkuttelevan mielikuvan, joka piti päästä luonnossa kokemaan. Kun nuori vaimoni Paula hyväksyi myös täysin ajatuksen, oli Lappiin tulo päätetty. Olin ollut asioita pohjustamassa jo harjoittelukesän 1963 Sallassa. Vuonna 1965 tapahtui muutto Lappiin Maanviljelys-insinööripiirin tehtäviin, jotka ulottuivat Lapin jokaiseen kolkkaan. Myöskin kairojen lumoavaan maailman ehdin tutustua silloin, kun hakkaamattomia selkosia oli vielä jäljellä.
- Eräksi saaduista saaliseläimistä harvinaisimmat ovat olleet v.1984 keväällä hiihtämällä Inarijärven takaa parin kaverin kanssa saatu karhu, Unkarista Tonavan varrelta ammuttu metsäkauris ja Virosta ammutut pari villisikaa. Myös muutama tuloksellinen hanhireissu Savukosken kairoihin antoi saalista. Muuten metsästys omilla palkisilla on hyvin täyttänyt veren poltteen asettamat tarpeet. Aikaisemmin pääpaino oli pystykorvan ja sen jälkeen seisojan kanssa tapahtuneessa linnustuksessa. Nykyisten runsaitten hirvimäärien metsästys koirien kanssa on kuitenkin vienyt viimeisen viidentoista vuoden aikana lähes kaiken metsästysajan. Seuratoiminta oli Kalajoella jo hyvässä mallissa 50-luvulla. Isäni myönteisyys metsästysharrastukselle ja seuratoiminnalle ilmeni, kun kotini uusi asuinrakennus valmistui 1956. Isäni lahjoitti suuren vanhan aittarakennuksen ja metsäpalan metsästysmajaa varten. Maalle voitiin perustaa myös ampumarata Kalajoen Metsästysyhdistyksen tarpeisiin. Itse olin silloin mukana seuratoiminnassa vain rivijäsenenä, mutta saimme kaikki perheen jäsenet seuran ainaisjäsenyyden tunnustuksena isäni lahjoituksen merkityksestä.. 50- luvulla innostuin eläinten täyttämisestä, joka kuitenkin jäi opiskelemaan lähdön myötä. Hiukan on jäänyt harmittamaan, ettei sitä tullut jatketuksi. Kohtuullisen hyvässä kehitysvauhdissa olleela taidolla olisi ollut myöhemmin tilausta.
- Ensimmäisen hirveni ammuin vuonna 1965 Kalajoella ollessani ensimmäistä päivää hirvijahdissa serkultani lainatun kiväärin kanssa. Ammuin iltahämärässä setäni Karjalankarhukoira Jyskyn haukusta jo aamulla passimiehen luodista pienen pintahaavan saaneen uroshirven, jonka jälkiä koira oli meitä opastanut koko päivän sulan maan aikana. Se sai iltahämärässä hirven seisontahaukullaan pidetyksi paikallaan tarvittavan ajan. Hirvi oli todellinen uros, lihapaino oli 365 kiloa ja 7+6 piikkisten hankosarvien kärkiväli 134 cm.
- Opiskeluvaiheen ja Rovaniemelle muuton jälkeen metsästin lähes parikymmentä vuotta lähes pelkästään valtion mailla ympäri Lappia. Muutaman hirven kaatoluvan hain omissa nimissäni valtion maille, mm. Simon pitäjään ja Savukosken Kemihaaraan. Muutamana vuonna olin mukana Välijoen Riistamiesten hirviporukassa. Hirven rauhoitusvaiheen jälkeen metsästin hirviä alulle panemani Vesipiirin Erä nimisen seuran puitteissa Naarmankairan alueella. Alue käsitti 54 000 ha valtion maata. Pyyntialuetta rajoitti ajoittain sotavaltion ampumaleiritoiminta. Hirvet metsästettiin pääasiassa jäljittämällä ilman koiria. Toimin tällöin useita vuosia myös seuran hirvijohtajana. Kahdeksankymmentä -luvun alkupuolella liityin nykyiseen metsästysseuraani, Ala-Ounasjoen Erästäjiin ja toin mukanani seuran käyttöön lähes 200 hehtaaria metsästysmaita tilasta, jonka asuinkentän olimme ostaneet kodiksemme Rovaniemen maalaiskunnan Ylikylästä. Näihin aikoihin liityin myös seuran hirviseurueeseen ja aloitin hirvenmetsästyksen harjoittelun pysäyttävän koiran avulla. Koirametsästys on sittemmin vienyt mukanaan niin perusteellisesti, että ellei nykyisin koiranpitomahdollisuutta olisi, en luultavasti enää olisi mukana jahdissa.
- Vuonna 1992 Metsästäjäliiton Lapin piirin hallitukseen kuuluvat tuttavani pyysivät minua ryhtymään Lapin piirin toiminnanjohtajaksi. Suostuinkin tähän. Muistan hyvin ajatelleeni, että kun olen saanut olla minulle tärkeän ja rakkaan harrastuksen parissa jo niinkin pitkään joutumatta seuratoiminnassa vastuunkantajan tehtäviin, voisin hyvin olla pari vuotta piirin toiminnanjohtajan tehtävissä. Asiat etenivät kuitenkin niin, että v.1996 tulin valituksi piirin puheenjohtajaksi ja saman tien Metsästäjäliiton hallitukseen, jossa olen edelleen. Suuren osan liiton hallituksessa olemastani ajasta olen ollut ainoa hallituksen jäsen Jyväskylän pohjoispuolelta, joskin tällä hetkellä hallituksessa on myös jäsen, jonka kotipaikka on Kajaani. Liiton hallituksessa olen paitsi osallistunut hallituksen normaaliin työskentelyyn, pitänyt esillä lappilaisten metsästäjien tarpeita niissä metsästykseen liittyvissä asioissa, joihin liitto on pyrkinyt vaikuttamaan. Käsitykseni mukaan lappilaisen metsästäjän asema ja tarpeet, sekä Pohjois-Suomen erityispiirteet ymmärretään tällä hetkellä liiton johdossa ja niitä myöskin tuetaan. Toiminta Metsästäjäliiton ja piirin tehtävissä on ollut antoisaa, mutta tietysti myös vienyt aikaa muilta harrastuksilta. Muun muassa jouduin lopettamaan mieskuorolaulun, jota olin harrastanut Lapin Lauluveikkojen riveissä Rovaniemellä.
- Myöskin kalastus on kuulunut läpi elämän harrastuksiini. Lappiin tulon jälkeen tammukan pyynti puroista oli vuosia mieluisinta kalastusta. Ylitornion Iso-Vietoselle v.-75 rakennetun mökin myötä kalastus on muuttunut yhä enemmän verkkokalastukseksi. Elämäni paras kalansaalis sattui kohdalleni ensimmäisellä lohensoutureissullani Tenolla, jolle minut kutsui eräs Utsjoella töissä oleva urakoitsijaystäväni. Hänen pyyntivälineidensä turvin saimme hänen ja erään toisen väärtini kanssa kahden vuorokauden aikana saaliiksi kuusi lohta, joiden yhteispaino oli 78 kg.. Suurin lohi painoi 21 kg, seuraavaksi suurin 19 kg ja kolmaskin vielä 16,5 kg. Muutkin 3 lohta painoivat vielä yhteensä 21,5 kiloa, joten ylittämätön saalis meillä silloin oli. Myös tämä toinen väärtini oli ensikertalainen. Vuonna 1990 kävimme vaimoni kanssa kyläilemässä Kanadassa Vancouverin saarella, missä eräs serkkuni asuu Campbell River. nimisessä kaupungissa. Koska hän oli entinen ammattikalastaja ja lohestusopas, oli siellä vietyn kuukauden aikana tietysti pääharrastus lohen vetouistelu Vancouverin salmessa. Runsaan saaliin päälukua ei edes kirjattu, mutta saaliskaloista suurinkin painoi vain 18 paunaa, eli n. 9 kg. Nykyiset lohensoutuni on soudettu pääosin Tornionjoella, josta suurin saaliskala on erään väärtini kanssa saatu 16 kiloinen ”marjas”. Tornionjoella kaadoin myös taitamattomuuttani toissa syksynä soutaessani yksin yöllä koskessa veneen. Siinä rytäkässä menetin kaiken muun irtonaisen, paitsi henkeni. Totesin silloin, että harrastettuani erästelyä 53 vuotta olin kai viimein loukannut jotenkin Ahtia tai Tapiota, koska minulle annettiin ensimmäisen kerran näissä puuhissa varoitus vahingon muodossa. Olen pyrkinyt ottamaan huomautuksen opikseni.
- Perheeseen on kuulunut vuodesta 1962 lähtien vaimo ja myöhemmin syntyneet kaksi tytärtä, jotka ovat kiitettävästi sietäneet itsekkäät ja paljon aikaa vievät harrastukseni. Vaimoni Paula oli jo kotoaan lähtien suhtautunut koiriin ja metsästykseen hyväksyvästi ja ollut kiinnostunut koirien toiminnasta metsästyksessä. Seisojan kanssa olimme joskus yhdessä Lapin tuntureilla riekkometsällä. Totesin silloin kuinka mukava on, kun huolto on mukana. Omakohtaisesta metsästyksestä en häntä ole kuitenkaan saanut innostumaan. Jo vuosia aamulenkkeily koiran kanssa on ollut hänen ensimmäinen päivittäinen tehtävänsä aamukahvin ja lehden luvun jälkeen. Ellei hän muista sitä, niin koirat kyllä huolehtivat, että asiat pysyvät tärkeysjärjestyksessä. Vanhempi tyttäristä omistaa kaksi kiinanpystykorvaa, jotka omintakeisina ja omapäisinä vaativat myös häneltä paneutumista ja osallistumista. Ilman perheen hyväksyntää ei erästelystä varmaankaan olisi voinut nauttia, tuskin edes harrastaminen olisi ollut mahdollista.
Mikäli on totta, että Luoja ei laske niitä päiviä, jotka on vietetty eräharrastuksen parissa, on minulla runsaasti toivoa vielä pitkään jatkuvista elinpäivistä.
